Kesälomalla ehtii lukea monenlaisia kirjoja. Omalla yöpöydälläni oli sattumalta rinnakkain Pekka Herlinin elämästä kertova Koneen ruhtinas ja ohimennen kirjastosta mukaan päätynyt Isän kanssa, jossa tavalliset isät kertovat isyydestään. Pekka Herlinhän ei soveltunut malli-isän rooliin lainkaan ja siksi näiden kahden teoksen lukeminen rinnakkain oli mielenkiintoinen yhteensattuma.
Vuosien mittaan on paljon puhuttu työn ja perheen yhteensovittamisesta. Aihe on itsellenikin mitä ajankohtaisin. Reilun vuoden ikäinen poikamme siirtyy elokuussa päiväkotiin äidin palatessa työelämään, joten työtä ja perhe-elämää aletaan yhteensovittamaan ihan tosissaan.
Työ tunkeutuu yhä enenevässä määrin kodin seinien sisäpuolelle. Työnantaja tavoittaa työntekijän kännykästä mihin vuorokauden aikaan tahansa ja moni lukee työsähköposteja vaipanvaihdon rinnalla. Kaikille tämä ei ole ongelma, mutta omasta mielestäni kehitys ei ole positiivinen, ei varsinkaan perheen kannalta.
Itse muuttaisin käsitteen työn ja perheen yhteesovittaminen muotoon työn ja perheen erillään pitäminen tai jopa erottaminen. On olemassa työ ja perhe, työaika ja aika perheen kanssa.
Aivan liian usein lukee pyöreitä vuosia täyttävän miehen (huom. erityisesti miehen) valittelevan, että lasten ollessa pieniä ei heidän kanssaan tullut viettettyä aikaa riittävästi. Kukaan ei koskaan valittele, että harmi kun en silloin aikaisemmin jäänyt useammin ylitöihin.
Isän kanssa teoksessa Helsingin NMKY:n isä-lapsi toiminnan projektipäällikkö Ari Inkinen esitti mielenkiintoisen idean työnantajan työntekijälle antamien liikunta- ja kulttuuriseteleiden käytön laajentamisesta koskemaan myös työntekijän lapsia. Inkisen sanoin: "Seteli (liikunta- ja kulttuuriseteli) on tarkoitettu työntekijälle, ei hänen läheisilleen. Kansanterveyden näkökulmasta on tärkeää, että työntekijät pitävät yllä työkykyään. Tutkimusnäytön perusteella työkyvyn ylläpitäminen tehostuisi jos työntekijät harrastaisivat liikuntaa tai muuta tekemistä yhdessä lastensa kanssa. Jos liikuntasetelillä voisi maksaa sekä isän että lapsen yhteiset uimahallimaksut, se näyttäisi olevan kansanterveydellisesti ja erityisesti työelämän kannalta kannattavampaa kuin pelkästään aikuisen oman liikunnan tukeminen."
torstaina 22. heinäkuuta 2010
perjantaina 28. toukokuuta 2010
Keskustan tilanne on vakava
Keskusta on vakavassa tilanteessa. Kannatus kyntää ja mikään ei tunnu onnistuvan, ei edes jäsenkorttien postitus ilman negatiivisia otsikoita.
Facebook vilisee keskustavastaisia ryhmiä, on etelän mediaa, ei-kepulaisia jne. Keskusta on toki aina herättänyt tunteita, mutta viimeisen kahden vuoden aikaiset tapahtumat, erityisesti vaalirahakohu ovat olleet todella turmiollisia keskustan imagolle. Puoluesihteeriehdokas Timo Laanisen kuvaus vantaalaisesta julkikepulaisesta, joka ei tohdi viedä roskia päivänvalossa alkaa olemaan täyttä totta erityisesti täällä pääkaupunkiseudulla.
Mikä siis neuvoksi? Pelkkä kasvojen vaihtaminen ei riitä vaan tarvitsemme täydellisen reformin toimintakulttuuriimme ja tärkein asia on se, että keskinäisen riitelyn on kerta kaikkiaan loputtava. Esimerkiksi ei ole nykyaikaa, että puolueen jäseneksi on liitetty ihmisiä ilman heidän omaa suostumustaan, olkoonkin kyseessä perheenjäsenen.
Toiseksi virheistä on puhuttava avoimesti, analysoitava ne, tehtävä korjaukset ja mentävä eteenpäin.
Väitän, että vaalirahakohu on puolueen historian ehkä pahin kriisi. Se on murentanut kansalaisten luottamusta puolueeseen enemmän kuin mikään tapahtuma tätä ennen. Keskustalla ja keskustalaisilla on hyvä paineensietokyky, mutta kääntyykö se jo välinpitämättämyydeksi, mikään ei hetkauta eikä aiheuta toimenpiteitä?
Huomenna on kuitenkin aina uusi päivä ja tunnetusti kylmintä on aina auringon noustessa.
Facebook vilisee keskustavastaisia ryhmiä, on etelän mediaa, ei-kepulaisia jne. Keskusta on toki aina herättänyt tunteita, mutta viimeisen kahden vuoden aikaiset tapahtumat, erityisesti vaalirahakohu ovat olleet todella turmiollisia keskustan imagolle. Puoluesihteeriehdokas Timo Laanisen kuvaus vantaalaisesta julkikepulaisesta, joka ei tohdi viedä roskia päivänvalossa alkaa olemaan täyttä totta erityisesti täällä pääkaupunkiseudulla.
Mikä siis neuvoksi? Pelkkä kasvojen vaihtaminen ei riitä vaan tarvitsemme täydellisen reformin toimintakulttuuriimme ja tärkein asia on se, että keskinäisen riitelyn on kerta kaikkiaan loputtava. Esimerkiksi ei ole nykyaikaa, että puolueen jäseneksi on liitetty ihmisiä ilman heidän omaa suostumustaan, olkoonkin kyseessä perheenjäsenen.
Toiseksi virheistä on puhuttava avoimesti, analysoitava ne, tehtävä korjaukset ja mentävä eteenpäin.
Väitän, että vaalirahakohu on puolueen historian ehkä pahin kriisi. Se on murentanut kansalaisten luottamusta puolueeseen enemmän kuin mikään tapahtuma tätä ennen. Keskustalla ja keskustalaisilla on hyvä paineensietokyky, mutta kääntyykö se jo välinpitämättämyydeksi, mikään ei hetkauta eikä aiheuta toimenpiteitä?
Huomenna on kuitenkin aina uusi päivä ja tunnetusti kylmintä on aina auringon noustessa.
tiistaina 2. helmikuuta 2010
Niinistö sai näpeilleen
Eduskunnan puhemies koki vuosikausiin kunnon poliittisen takaiskun päivän puhemiesvaalissa. Huvittavaa on ollut seurata nettikeskustelussa Niinistön saamaa tukea. Yleinen linja tuntuu olevan, että ahneet kansanedustajat näpäyttivät Niinistöä eduskunnan säästökuurista.
Mutta mitä jos oikea syy onkin yksinkertaisesti Niinistön johtamistavassa? Missä yrityksessä alaiset kiittelisivät esimiestä, joka ei koskaan, missään tilanteessa tue ja kannusta? Niinistö on asettanut itsensä eduskunnan ulkopuoliseksi konsultiksi, joka osoittaa epäkohtia ja puuttuu kyllä niihin, mutta ei asetu puolustusasemiin kunnon instituutiota arvostellaan. Päinvastoin Niinistö asettuu arvostelijoiden joukkoon huutamaan.
Toimittajat osoittivat tässäkin tapauksessa kuinka täydellisen kritiikittömiä he ovat Niinistön edessä. Niinistöä vastaan äänestäneistä kansanedustajista tehtiin konnia ja marisevia pikkulapsia. Kukaan ei tuntunut kyseenalaistavan Niinistön johtamistapaa- ja tyyliä. Jari Tervon Koljattia mukaillen: tähän mieheen ei paska tartu.
Mutta mitä jos oikea syy onkin yksinkertaisesti Niinistön johtamistavassa? Missä yrityksessä alaiset kiittelisivät esimiestä, joka ei koskaan, missään tilanteessa tue ja kannusta? Niinistö on asettanut itsensä eduskunnan ulkopuoliseksi konsultiksi, joka osoittaa epäkohtia ja puuttuu kyllä niihin, mutta ei asetu puolustusasemiin kunnon instituutiota arvostellaan. Päinvastoin Niinistö asettuu arvostelijoiden joukkoon huutamaan.
Toimittajat osoittivat tässäkin tapauksessa kuinka täydellisen kritiikittömiä he ovat Niinistön edessä. Niinistöä vastaan äänestäneistä kansanedustajista tehtiin konnia ja marisevia pikkulapsia. Kukaan ei tuntunut kyseenalaistavan Niinistön johtamistapaa- ja tyyliä. Jari Tervon Koljattia mukaillen: tähän mieheen ei paska tartu.
lauantaina 31. lokakuuta 2009
Pääministeri
Katsoin minäkin muutama viikko sitten TV1:ssä esitetyn Pääministeri -elokuvan. Elokuvan kautta palautui elävästi mieleen vuoden 2003 eduskuntavaalitaistelu.
Seurasin vaaleja tuolloin erään ehdokkaan tukiryhmän kautta. Tunnelma oli kentällä aidosti se, että keskustalla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vaaleissa ykköspaikka, muuten oppositiotaival jatkuisi vielä seuraavatkin neljä vuotta. Paavo Lipposen asema pääministerinä oli vahvistunut 11.9. terrori-iskujen jälkeen. Verrattuna esimerkiksi Matti Vanhasen kohteluun valtalehdistössä oli Lipposen käsittely huomattavan erilaista. Lipposen politiikka sai kannatusta erityisesti Hesarin piirissä. Siihen aikaan ei ollut Marko Junkkarin tai Hanna Kaarron kaltaisia viikottaisia Näkökulmia, joissa pääministeriä ja hänen puoluettaan lyödään surutta joka asiasta.
Anneli Jäätteenmäki oli puheenjohtajana parhaimmillaan ihmisten parissa, toreilla ja kauppakeskuksissa. Hän tuntui osaavan ottaa ihmiset huomioon. Jokainen koki itsensä merkitykselliseksi hänet tavattuaan. Sen sijaan muistan kiinnittäneeni aika varhaisessa vaiheessa huomiota hänen asiaosaamisensa kevyehköön tasoon. Keskustallahan oli ollut perinteisesti puheenjohtajina tiukkoja asiaosaajia, mutta Jäätteenmäen kohdalla ei näin tuntunut olevan.
Kun vuoden 2003 alussa Irak-asia ponnahti toden teolla esille, olin lähes kauhuissani. Puheenjohtaja hyökkäsi todella vahvasti Lipposta vastaan ja pelkäsin Jäätteenmäen polttavan ne loputkin yhteistyön rippeet, joita keskustalla ja pääministerillä vielä oli. Toreilla asia ei juuri kansalaisia puhuttanut, mutta keskustan omien aktiivien muistan olleen ihmeissään tämänkaltaisesta vaalitaktiikan valinnasta.
Ratkaisiko Irak-asia sitten vaalit keskustalle? Uskoisin monen äänestäneen keskustaa ja Jäätteenmäkeä siksi, että toivoi pääministerin ja vallan vaihtuvan. Irak-asia taisi lopulta vain viedä ääniä keskustalta. Ainakin se tiivisti vastapuolen rivit ja keskustan vaalivoitto oli historiallisen niukka.
Elokuva antoi hyvän kuvan siitä hallitsemattoman tuntuisesta kaaoksesta, joita vaalit aina puoluejohdolle ovat. Ylilyöntejä tulee helposti ja silloin puheenjohtajan paineensietokyky olisi erityisen tärkeä ominaisuus.
Seurasin vaaleja tuolloin erään ehdokkaan tukiryhmän kautta. Tunnelma oli kentällä aidosti se, että keskustalla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vaaleissa ykköspaikka, muuten oppositiotaival jatkuisi vielä seuraavatkin neljä vuotta. Paavo Lipposen asema pääministerinä oli vahvistunut 11.9. terrori-iskujen jälkeen. Verrattuna esimerkiksi Matti Vanhasen kohteluun valtalehdistössä oli Lipposen käsittely huomattavan erilaista. Lipposen politiikka sai kannatusta erityisesti Hesarin piirissä. Siihen aikaan ei ollut Marko Junkkarin tai Hanna Kaarron kaltaisia viikottaisia Näkökulmia, joissa pääministeriä ja hänen puoluettaan lyödään surutta joka asiasta.
Anneli Jäätteenmäki oli puheenjohtajana parhaimmillaan ihmisten parissa, toreilla ja kauppakeskuksissa. Hän tuntui osaavan ottaa ihmiset huomioon. Jokainen koki itsensä merkitykselliseksi hänet tavattuaan. Sen sijaan muistan kiinnittäneeni aika varhaisessa vaiheessa huomiota hänen asiaosaamisensa kevyehköön tasoon. Keskustallahan oli ollut perinteisesti puheenjohtajina tiukkoja asiaosaajia, mutta Jäätteenmäen kohdalla ei näin tuntunut olevan.
Kun vuoden 2003 alussa Irak-asia ponnahti toden teolla esille, olin lähes kauhuissani. Puheenjohtaja hyökkäsi todella vahvasti Lipposta vastaan ja pelkäsin Jäätteenmäen polttavan ne loputkin yhteistyön rippeet, joita keskustalla ja pääministerillä vielä oli. Toreilla asia ei juuri kansalaisia puhuttanut, mutta keskustan omien aktiivien muistan olleen ihmeissään tämänkaltaisesta vaalitaktiikan valinnasta.
Ratkaisiko Irak-asia sitten vaalit keskustalle? Uskoisin monen äänestäneen keskustaa ja Jäätteenmäkeä siksi, että toivoi pääministerin ja vallan vaihtuvan. Irak-asia taisi lopulta vain viedä ääniä keskustalta. Ainakin se tiivisti vastapuolen rivit ja keskustan vaalivoitto oli historiallisen niukka.
Elokuva antoi hyvän kuvan siitä hallitsemattoman tuntuisesta kaaoksesta, joita vaalit aina puoluejohdolle ovat. Ylilyöntejä tulee helposti ja silloin puheenjohtajan paineensietokyky olisi erityisen tärkeä ominaisuus.
lauantaina 5. syyskuuta 2009
Mietteitä syksyn aluksi
Keskustan kannalta Eurovaalit sujuivat vähintään kohtuullisesti, ja erittäin tärkeänä seikkana voi pitää sitä, että keskustan riveistä nousi nuorin suomalainen europarlamentaarikko. Ilo Eurovaalien torjuntavoitosta jäi lyhyeksi kun vaalirahakohu pyörähti toiselle kierrokselle. Pyörteen keskipisteessä oli kuten vuotta aikaisemminkin keskusta. Oli selkeä virhe puoluesihteeriltä jättää kertomatta koko vaalirahoituskuvio jo vuosi sitten. Toki muutkin puolueet saivat osansa kohusta, mutta kuukausia ainoastaan keskustan asioita pyöritettiin päivästä toiseen lehdissä ja TV:ssä. Paljolti tämä johtui omista virheistä ja siitä on turha syyttää ilkeää "etelän mediaa".
Puolueen tilasta on syytä olla huolissaan ja varapuhemies Kääriäinen on oikeassa puhuesssaan puolueiden kannatuksessa meneillään olevasta sarana-ajasta. Keskustan on viimeistään nyt herättävä toimintapojensa totaaliseen muutostarpeeseen. Päivän sana on ehdoton avoimuus ja vanhan ajan suhmurointi pienissä tutuissa, miehisissä sököporukoissa on auttamattomasti ohi. On myös käsittämätöntä, että törkeistä talousrikoksista kertaalleen tuomittu liikemies pääsee kenenkään kyseenalaistamatta lähelle puolueen kovaa ydintä.
Itse katson keskustan tilannetta lähinnä kaupunkilaisesta näkökulmasta ja tässä muutamia ajatuksia keskustan uuden nousun tieksi:
1) Kasvojen nuorennus
Keskusta on edelleen maan johtava nuorisopuolue, mutta puoleen kasvot julkisuudessa ovat vankasti ikääntyneet. Keskustan ministeriryhmä koostuu liiaksi menneen maailman kasvoista, vaikka eduskuntaryhmässä olisi tarjolla myös nuorta, nälkäistä voimaa. Politiikka on muuttunut totaalisesti sitten 80-luvun, jolloin asioiden hyvä hallinta pääasiassa riitti menestyvälle ministerille. Tänä päivänä ministerin pitäisi myös muulla tavoin tuoda persoonaansa esille. Hyvänä esimerkkinä tästä taitavasta mediapelistä käy ulkoministeri Alexander Stubb. Hän ymmärtää nykyajan pelin hengen ja ottaa toimittajat mukaan aamulenkille ja kuntosalille. Jari Tervon Koljatin sanoin: "häneen ei paska tartu".
2) Ympäristöteemat
Keskusta on pitänyt hallussaan viimeiset kaksi vuotta ensimmäistä kertaa ympäristöministerin salkkua ja puolueella on näin ollut tuhannen taalan paikka tuoda esille puolueen pitkään perinteeseen kuuluvaa realistista ja vihreää luontosuhdetta. Viime aikoina keskustalainen ympäristöministeri on kuitenkin antanut lausuntoja periaatteella "kaikki käy". Itämeren kaasuputki käy, Kollajan allas käy ja mitään uusia ympäristöpoliittisia avauksia ei ole nähty esimerkiksi ilmastomuutokseen liittyen.
3) Miksi kaupunkilainen äänestäisi keskustaa?
Tähän kysymykseen heräsin työpaikkani kahvipöydässä, jossa espoolainen työtoverini heitti ko.kysymyksen. Koetin selittää parhaani mukaan esimerkiksi Vanhasen hallituksen perhepoliittisia urotekoja, Vuosaaren satamaa, länsimetroa jne. mutta taisin onnistua vain osittain. Hänen mukaansa keskusta ajaa vain haja-asutusalueiden ja maalaisten asiaa. Maakuntakeskuksissa keskusta on menestynyt jo vuosia, läpimurto etelän suuriin kaupunkeihin on edelleen kesken. Ainakin Helsingissä keskusta voisi olla vahvemmin selkeä vaihtoehto kokoomuksen, vihreiden ja demareiden vuosia jatkuneelle valta-akselille. Helsingin ja Uudenmaan piiri tarvitsisi entistä enemmän myös taloudellista tukea "ukkopuolueelta", jotta todellista läpimurtoa olisi edes realistista saavuttaa.
4) Pesäeron tekeminen oikeistoon
Jyrki Kataisen johtama kokoomus on tällä hetkellä keskustalle vaikea vastustaja. Puolueen puheenjohtaja tulee "kepulandiasta" ja koettaa parhaansa mukaan edetä keskustan ydinalueilla, ja on osin onnistunutkin tässä. Samaan aikaan hän on onnistunut pitämään suurten kaupunkien kokoomuslaiset tyytyväisinä, toisin kuin Ville Itälä, jonka puheenjohtajan pallin kaatoi lähinnä kokoomuksen Helsingin piiri. Keskustan on entistä selkeämmin tehtävä pesäero oikeistoon eli kokoomukseen: a) Keskustan on entisestään korostettava sosiaalista oikeudenmukaisuuttaan.
b) Turvallisuuspolitiikka. Kokoomus tuntuu olevan sotajalalla lähes joka suuntaan. NATOon pitäisi mennä ensi tilassa ja maailman sota-alueille ollaan valmiita lähettämään suomalaisia joukkoja. Keskustan tulee korostaa entistä selvemmin nykyisen turvallisuuspoliittisen linjan jatkuvuutta ja Suomen roolia "lääkärinä, ei tuomarina". c) Energia- ja ilmastopolitiikka. Ydinvoiman lisärakentamisesta käytävän huutokaupan sijaan keskustan tulisi korostaa energian säästötavoitteita. Ei kai Suomesta olla tekemässä ydinvoimaparatiisia?
Puolueen tilasta on syytä olla huolissaan ja varapuhemies Kääriäinen on oikeassa puhuesssaan puolueiden kannatuksessa meneillään olevasta sarana-ajasta. Keskustan on viimeistään nyt herättävä toimintapojensa totaaliseen muutostarpeeseen. Päivän sana on ehdoton avoimuus ja vanhan ajan suhmurointi pienissä tutuissa, miehisissä sököporukoissa on auttamattomasti ohi. On myös käsittämätöntä, että törkeistä talousrikoksista kertaalleen tuomittu liikemies pääsee kenenkään kyseenalaistamatta lähelle puolueen kovaa ydintä.
Itse katson keskustan tilannetta lähinnä kaupunkilaisesta näkökulmasta ja tässä muutamia ajatuksia keskustan uuden nousun tieksi:
1) Kasvojen nuorennus
Keskusta on edelleen maan johtava nuorisopuolue, mutta puoleen kasvot julkisuudessa ovat vankasti ikääntyneet. Keskustan ministeriryhmä koostuu liiaksi menneen maailman kasvoista, vaikka eduskuntaryhmässä olisi tarjolla myös nuorta, nälkäistä voimaa. Politiikka on muuttunut totaalisesti sitten 80-luvun, jolloin asioiden hyvä hallinta pääasiassa riitti menestyvälle ministerille. Tänä päivänä ministerin pitäisi myös muulla tavoin tuoda persoonaansa esille. Hyvänä esimerkkinä tästä taitavasta mediapelistä käy ulkoministeri Alexander Stubb. Hän ymmärtää nykyajan pelin hengen ja ottaa toimittajat mukaan aamulenkille ja kuntosalille. Jari Tervon Koljatin sanoin: "häneen ei paska tartu".
2) Ympäristöteemat
Keskusta on pitänyt hallussaan viimeiset kaksi vuotta ensimmäistä kertaa ympäristöministerin salkkua ja puolueella on näin ollut tuhannen taalan paikka tuoda esille puolueen pitkään perinteeseen kuuluvaa realistista ja vihreää luontosuhdetta. Viime aikoina keskustalainen ympäristöministeri on kuitenkin antanut lausuntoja periaatteella "kaikki käy". Itämeren kaasuputki käy, Kollajan allas käy ja mitään uusia ympäristöpoliittisia avauksia ei ole nähty esimerkiksi ilmastomuutokseen liittyen.
3) Miksi kaupunkilainen äänestäisi keskustaa?
Tähän kysymykseen heräsin työpaikkani kahvipöydässä, jossa espoolainen työtoverini heitti ko.kysymyksen. Koetin selittää parhaani mukaan esimerkiksi Vanhasen hallituksen perhepoliittisia urotekoja, Vuosaaren satamaa, länsimetroa jne. mutta taisin onnistua vain osittain. Hänen mukaansa keskusta ajaa vain haja-asutusalueiden ja maalaisten asiaa. Maakuntakeskuksissa keskusta on menestynyt jo vuosia, läpimurto etelän suuriin kaupunkeihin on edelleen kesken. Ainakin Helsingissä keskusta voisi olla vahvemmin selkeä vaihtoehto kokoomuksen, vihreiden ja demareiden vuosia jatkuneelle valta-akselille. Helsingin ja Uudenmaan piiri tarvitsisi entistä enemmän myös taloudellista tukea "ukkopuolueelta", jotta todellista läpimurtoa olisi edes realistista saavuttaa.
4) Pesäeron tekeminen oikeistoon
Jyrki Kataisen johtama kokoomus on tällä hetkellä keskustalle vaikea vastustaja. Puolueen puheenjohtaja tulee "kepulandiasta" ja koettaa parhaansa mukaan edetä keskustan ydinalueilla, ja on osin onnistunutkin tässä. Samaan aikaan hän on onnistunut pitämään suurten kaupunkien kokoomuslaiset tyytyväisinä, toisin kuin Ville Itälä, jonka puheenjohtajan pallin kaatoi lähinnä kokoomuksen Helsingin piiri. Keskustan on entistä selkeämmin tehtävä pesäero oikeistoon eli kokoomukseen: a) Keskustan on entisestään korostettava sosiaalista oikeudenmukaisuuttaan.
b) Turvallisuuspolitiikka. Kokoomus tuntuu olevan sotajalalla lähes joka suuntaan. NATOon pitäisi mennä ensi tilassa ja maailman sota-alueille ollaan valmiita lähettämään suomalaisia joukkoja. Keskustan tulee korostaa entistä selvemmin nykyisen turvallisuuspoliittisen linjan jatkuvuutta ja Suomen roolia "lääkärinä, ei tuomarina". c) Energia- ja ilmastopolitiikka. Ydinvoiman lisärakentamisesta käytävän huutokaupan sijaan keskustan tulisi korostaa energian säästötavoitteita. Ei kai Suomesta olla tekemässä ydinvoimaparatiisia?
tiistaina 2. kesäkuuta 2009
SMP:n perintö ja persut
Satuin lukemaan muutama päivä sitten SMP:n entisen puheenjohtajan Pekka (Veikon poika) Vennamon mielipiteen YLE:n eurovaalien ykköskysymyspalstalta muukalaisvastastaisuuden noususta Eurovaaleissa. Hätkähdyttävintä tekstiä Vennamo kirjoitti kuitenkin perussuomalaisten muukalaisvihamielisyydestä (tai persukielellä maahanmuuttokriittisyydestä) ja EU-vastaisuudesta.
Pekka Vennamon mukaan: "Erityisen vastenmielistä minulle on se, että Veikko Vennamon poliittisiksi perillisiksi julistautuneet perussuomalaiset ovat vajonneet muukalaisvihan ja EU-vastaisuuden suohon. Veikko oli itse siirtolainen ja tiesi hyvin, kuinka vaikeaa monilla karjalaisilla oli sopeutua uusien naapureidensa elämään erityisesti Länsi-Suomessa, jossa heitä kaikin tavoin hyljeksittiin. Hän pyörisi haudassaan jos tietäisi, että hänen nimiinsä vannova puolue hyysää riveissään muukalais- ja siirtolaisvihamielisiä asenteita. Sama koskee EU-vastaisuutta, Veikko oli EU-jäsenyyden innokas kannattaja".
Tuossa tekstissä on sanaseppo Timo Soinillakin selittämistä. Muistini mukaan Soini on useaan otteeseen muistellut Veikko Vennamon sanoneen "tukevansa kaikkea, missä Timo Soini on mukana". Tämänpäivän perussuomalaisilla ei siis ole juurikaan enää yhteistä vanhaan SMP:hen, joka nojasi kannatuksensa maaseudun pienviljeliöihin ja heidän arvomaailmaansa, joka ei liene ollut niin tunkkaisen konservatiivinen ja suvaitsematon kuin Soinin joukkojen.
Pekka Vennamon mukaan: "Erityisen vastenmielistä minulle on se, että Veikko Vennamon poliittisiksi perillisiksi julistautuneet perussuomalaiset ovat vajonneet muukalaisvihan ja EU-vastaisuuden suohon. Veikko oli itse siirtolainen ja tiesi hyvin, kuinka vaikeaa monilla karjalaisilla oli sopeutua uusien naapureidensa elämään erityisesti Länsi-Suomessa, jossa heitä kaikin tavoin hyljeksittiin. Hän pyörisi haudassaan jos tietäisi, että hänen nimiinsä vannova puolue hyysää riveissään muukalais- ja siirtolaisvihamielisiä asenteita. Sama koskee EU-vastaisuutta, Veikko oli EU-jäsenyyden innokas kannattaja".
Tuossa tekstissä on sanaseppo Timo Soinillakin selittämistä. Muistini mukaan Soini on useaan otteeseen muistellut Veikko Vennamon sanoneen "tukevansa kaikkea, missä Timo Soini on mukana". Tämänpäivän perussuomalaisilla ei siis ole juurikaan enää yhteistä vanhaan SMP:hen, joka nojasi kannatuksensa maaseudun pienviljeliöihin ja heidän arvomaailmaansa, joka ei liene ollut niin tunkkaisen konservatiivinen ja suvaitsematon kuin Soinin joukkojen.
lauantaina 2. toukokuuta 2009
Mitä mieltä Urhoudesta pitäisi olla?
Keskustan eurovaalikampanjan teema on herättänyt vilkasta keskustelua nettipalstoilla ja lehtien pääkirjoituksista. Pääviesti näissä kirjoituksissa tuntuu olevan ilkamointi sillä, että nyt keskusta teki todellisen mokan ottamalla kampanjansa veturiksi Kekkosen ja pekkaroinin ja, että puolueella tuntuu olevan todella paniikki päällä hupenevasta kannatuksesta johtuen. Näissä kirjoituksissa Kekkonen edustaa kaikkea pahaa suomettuneisuuden vuosikymmeniltä. Samat tahot, jotka eivät ymmärtäneet Kekkosen politiikan suurta linjaa hänen eläessään, ymmärtävät sitä tänään vielä vähemmän.
Kekkos-teema on kieltämättä rohkea valinta ja lopullinen totuus sen purevuudesta nähdään 7.6.
Ainakin keskusta sai julkisuutta vaalikampanjansa avauksesta ja mm. YLE omisti koko lauantai-illan viihdekimaransa keskustan risteilylle. SDP avasi kampanjansa tämän viikon keskiviikkona - aivan, kuka sen huomasi? Ainoa julkisuuskynnyksen ylittänyt keskustelunaihe demareiden kampanjassa on ollut Isä Mitron papinkaapu. Demarileirissä luulisi jo iskevän paniikin päälle kun vielä keskusta varasti presidentinvaali avauksellaan vapun uutisetkin. Mitä se Urpilainen puhuikaan??
Urhous teemalla pyrittäneen ennen kaikkea saamaan nukkuvat keskustan äänestäjät liikkelle sekä kampittamaan perussuomalaisten nousua. Urhouden valinta osoittaa ainakin hyvää historian tajua sillä juuri persujen edeltäjä SMP perustettiin Kekkos-vastaisuuden symboliksi 50-luvun lopulla. Nyt siis keskusta iskee persujen kimppuun SMP:n perivihollisella UKK:lla.
Toinen näkökulma Urhouteen on sitten nuorten, etenkin kaupunkilaisten näkökulma. Tuskin Urhoudella voitetaan vahvaa jalansijaa kaupunkien nuorisoon, mutta Urkista on kehittänyt eräänlainen kulttihahmo nuorison keskuudessa, vaikka historian oppikirjojen näkökulma Kekkosen kauteen onkin negatiivissävytteinen. Sitä paitsi kampanjan graafinen ilme on mielestäni freesi ja vetää vertoja Kokoomuksen Toivo-kampanjalle neukkutunnuksineen.
Viimeksi kuntavaaleissa keskusta teki vaisun kampanjan ja lopputuloksen tiedämme. Urhous voi siis hyvinkin yllättää!
Kekkos-teema on kieltämättä rohkea valinta ja lopullinen totuus sen purevuudesta nähdään 7.6.
Ainakin keskusta sai julkisuutta vaalikampanjansa avauksesta ja mm. YLE omisti koko lauantai-illan viihdekimaransa keskustan risteilylle. SDP avasi kampanjansa tämän viikon keskiviikkona - aivan, kuka sen huomasi? Ainoa julkisuuskynnyksen ylittänyt keskustelunaihe demareiden kampanjassa on ollut Isä Mitron papinkaapu. Demarileirissä luulisi jo iskevän paniikin päälle kun vielä keskusta varasti presidentinvaali avauksellaan vapun uutisetkin. Mitä se Urpilainen puhuikaan??
Urhous teemalla pyrittäneen ennen kaikkea saamaan nukkuvat keskustan äänestäjät liikkelle sekä kampittamaan perussuomalaisten nousua. Urhouden valinta osoittaa ainakin hyvää historian tajua sillä juuri persujen edeltäjä SMP perustettiin Kekkos-vastaisuuden symboliksi 50-luvun lopulla. Nyt siis keskusta iskee persujen kimppuun SMP:n perivihollisella UKK:lla.
Toinen näkökulma Urhouteen on sitten nuorten, etenkin kaupunkilaisten näkökulma. Tuskin Urhoudella voitetaan vahvaa jalansijaa kaupunkien nuorisoon, mutta Urkista on kehittänyt eräänlainen kulttihahmo nuorison keskuudessa, vaikka historian oppikirjojen näkökulma Kekkosen kauteen onkin negatiivissävytteinen. Sitä paitsi kampanjan graafinen ilme on mielestäni freesi ja vetää vertoja Kokoomuksen Toivo-kampanjalle neukkutunnuksineen.
Viimeksi kuntavaaleissa keskusta teki vaisun kampanjan ja lopputuloksen tiedämme. Urhous voi siis hyvinkin yllättää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
